Tällä kertaa uskon sitä tunnetta

​Kun jaksaminen on muutenkin hiukan kortilla, alkaa kaikki sosiaaliset piirit pienentyä, kaventua, pudota pois…

Eka kuukausi muuton jälkeen olin kuollut. Fyysisesti, henkisesti ja ”se näkyy naamasta”- tasolla. Kuitenkin painoin eteenpäin jollain taistelumoodilla. 

Viimeiset kaksi viikkoa oli jo, elävää. Aloitin akupainanta hoidon itselleni jotta saisin elämänenergian taas virtaamaan paremmin, jotta minusta olisi iloa itselleni ja perheellenikin. Se todellakin alkoi auttamaan ja minulla oli hyvä fiilis siitä, että saan itseni takaisin siitä ”kuollut”- tilasta. 

Sitten tapahtui jotain isoa. Minua vastaan hyökättiin henkisen väkivallan keinoin. (Jos et tiedä henkisen väkivallan määritelmiä niin luepa vaikka nollalinja.fi -sivustolta) 

Täysin yllättäen, omassa kodissani, henkilön toimesta jonka olin sallinut tulla kotiini perheenjäseneni seuralaisena. 

Minulla olisi ollut jo ajat sitten tarpeeksi syitä estää tätä henkilöä koskaan astumasta kotiini; hän oli ilmentänyt väkivaltaista käytöstä meitä kohtaan aiemminkin. 

Mutta minä olen tyhmä. Minä en vaan opi ettei läheskään kaikki ihmiset ole kilttejä, enkä osaa pelätä että joku hyökkäisi minua vastaan, koska sellainen ei ole minun järjen mukaista käytöstä. 

Jälleen sain oppitunnin tästä heikkoudestani. En silti kykene ohjelmoimaan itseäni siihenkään, että epäilen ihmisten tarkoitusperiä. 

Olin todella järkyttynyt eilen iltana. Itkin paniikkikohtauksen rajoilla. Nuori, joka oli tilanteessa mukana, lohdutti minua. Kävelin siitä vanhemmilleni silmät punaisina purkamaan asiaa. 

Jo eilen iltana nousi vahvasti tunne, että minun on suojeltava itseäni. Tällainen ei kertakaikkiaan käy päinsä! Minua aivan inhottaa kun tiedän mihin tämä henkilö kykenee. Lähtiessään lausui minulle vielä uhkaukseksi tulkittavaa tekstiä. 

Mistä me voimme lopulta tietää täällä somessakaan, kuka on kuka, ja millainen ihminen profiilin takana on?

Mistä nuoret voivat tietää kuka profiilin takana on, kun he käyttävät esim Snapchattia, TikTokia ja muita sovelluksia, joita voi käyttää hyvin anonyymisti. 

Minä mietin nyt näitä rajoja. Kirjoitan joskus blogia ja jaan linkin kirjoitukseen. Kuka vaan voi lukea sen, kuka vaan voi käyttää sitä hyväkseen, lyömäaseena. Minulla on siitäkin kokemusta. 

Kokemusta on myös sellaisesta erittäin ala-arvoisesta toiminnasta kuin henkilökohtaisten viestien jakamisesta toisille näyttökuvin!!!!! Minä olen saanut sillä lailla paljon pahaa päälleni, kun minun tekstejä jaettu täysin asiaan kuulumattomien nähtäville. Mietin oikeastaan sellaista, että eiköhän ne viestit ole kirjesalaisuuteen verrattavissa, koska lain mukaan et saa edes lukea toisen viestejä, saatikka sitten jakaa ulkopuolisille. Olenko väärässä? 

Minulla on kokemusta myös sellaisesta, että olen kirjoittanut jollekin henkilölle omista murheista tai ongelmista, ja kun tämä henkilö on suuttunut minuun, niin kaikki ne kipeät asiat joita olen jakanut, käännetään minua vastaan ja haukutaan ja arvostellaan niiden perusteella. 

Pohdin nyt näitä rajoja. Pohdin miten jatkan Instan kanssa. Pohdin miten rajaan FB:n. Pohdin jatkanko edes kirjoittamista blogiin, vaikka se onkin ollut vuosikymmenten henkireikä omassa elämässä. 

Minun turvallisuudentunnetta on nyt horjutettu, ja tulee tunne, että pieni piirini vain pienenee.

Ehkä tässä onkin nyt aika pysähtyä miettimään, kenelle annan pääsyn itseeni, elämääni, kotiini ja ajatuksiini. Mitä jaan ja kenen kanssa? Missä kulkevat minun rajani?

En halua muuttua ihmiseksi, joka epäilee kaikkia ja kaikkea. En halua oppia ajattelemaan, että jokaisen ystävällisen kasvon takana täytyy olla jotain pahaa. Se ei ole minä.

Mutta ehkä minun täytyy opetella jotain muuta: luottamus ei tarkoita rajattomuutta. Voin olla avoin ja luottavainen ja silti suojella itseäni.

En vielä tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa blogini, Instagramin tai Facebookin suhteen. Tiedän vain sen, että eilen joku ylitti minun rajani tavalla, jota en hyväksy.

Ja tällä kertaa aion toimia sen tunteen mukaan, joka sanoo: nyt riittää.