Jokainen minäni

Olen halunnut olla normaali koko ikäni, sulautua joukkoon, olla kuin muutkin.

Olen etsinyt sitä identiteettiä, joka vaikuttaa monille olevan niin helppo ja selkeä löytää, sellaista varmuutta siitä kuka on ja millainen on.

Olen joskus nimittänyt itseäni levottomaksi sieluksi, koska itseni löytäminen on vaatinut paljon kokeiluja, jotka näyttää ulkopuolisen silmille levottomuutena, ja antaa minulle palautteen että olen jälleen viallinen. 

Olen aloittanut esimerkiksi liikuntaharrastusta, koska olen ajatellut että olemalla salilla käyvä ihminen, olisin enemmän normaali, enemmän hyväksytty. Koska toimisin oikein...

Olen etsinyt sellaista versiota itsestäni, joka resonoi, tuo iloa ja antaa tunteen että teen oikein, olen hyväksytty. Missä elämässä minä voin hyvin?

Vähitellen kuitenkin päädyin hyväksymään sen tosiasian, ettei identiteetti ole kaikilla niin pysyvä, vaan se liikkuu. Ehkä ei olekaan vain yhtä minää, vaan se minä voi olla nyt erilainen ja tarvita erilaisia asioita kuin vuoden päästä. 

Minun identiteetti ei ole patsas, se on enemmän joki. Joki on aina sama joki. Sillä on sama nimi, sama suunta ja sama alkuperä, mutta vesi siinä vaihtuu koko ajan. Se ei tee joesta vähemmän oikeaa.

Se tekee siitä elävän!

Pidin pitkään omaa muuttuvaa identiteettiä sairaalloisena asiana, vääränä. Yritin löytää sitä yhtä minää, juuriminää, joka olisi liikkumaton ja aloillaan. Ymmärsin että minulla kyllä on juuriminä; on pysyvät arvot, on tietty tapa ajatella ja kirjoittaa, huumorini on samanlaista kuin aina, olen edelleen utelias ja minulla on voimakas halu ymmärtää itseäni. Se identiteetti joka on hämärämpi, liittyy minuun ihmisenä suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Sen odotuksiin, arvoihin. 

Oliko se edes minä, jota etsin? Ehkä olen etsinyt sellaista minää, sellaista ihmistä jonka olen kuvitellut olevan oikeanlainen, sellaisen jonka ajattelin kelpaavan tähän maailmaan. 

Sillä välin se todellinen minä on kulkenut mukana koko matkan.