Kaksi viikkoa muutosta:

 mitä helvettiä täällä oikein tapahtui? 

Totta se on. Alle kuukausi siitä kun "sain tietää" että meidän olisi muutettava, asuimme jo uudessa kodissa. Jos tämä ei nyrjäytä ihmisen aivoja sijoiltaan edes hetkeksi, niin mitä hittoa? 

Olen aina sanonut itsestäni, että olen "mä hoidan, mä hoidan"- ihminen. Vastaantuleva ongelma tarkoittaa minulle sitä, että laitetaan hommahanskat käteen ja ruvetaan pohtimaan miten tämäkin juttu hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla maaliin. 

Nyt panoksena oli lapseni koulun alku. Halusin että hän saa aloittaa koulunsa heti lukuvuoden alkaessa niin uudessa kodissa, kuin uudessa koulussakin. Tämän toteuttaminen vaati älyttömästi panoksia. 

Ensin saapui 50 muuttolaatikkoa. Kun muuttopäivään oli aikaa enää pari päivää, saapui 20 laatikkoa lisää. Revin mentaalisesti haivenia päästäni- mihin helvettiin me saadaan kaikki nämä rojut taas tungettua? 

Muuttofirma tuli 1.8 klo 9 sovitusti. Muutama ohje siinä vaihdettiin, ja jätimme heidät töihin vanhalle kodille. Meidän auto oli lastattu kissojen kuljetuskopeilla, kissanvessoilla ja muulla heti tarvittavilla asioilla uudessa kodissa. Lähdimme ajelemaan kohti uutta kotia. Tässä vaiheessa tuntui vielä helpolle. 

Puoli neljältä iltapäivällä asuntomme oli täynnä muuttolaatikoita ja suurin osa huonekaluistakin oli alakerrassa. Muuttomiehet kantoivat vielä yläkertaan aivan sairaan painavia asioita, aivan sairaan hankalan kapeita ja kierteisiä portaita pitkin. Kaikki rispektit heidän taidoilleen, sekä hikipisaroille joita he meidän tavaroiden kuskaamisen vuoksi vuodattivat. 

Ehdimme pari päivää yrittää selvittää kaaosta, ennenkuin ajelimme hakemaan lapseni muuttokuormaa parin tunnin ajomatkan päästä. Auto täynnä, mutta kaikki mahtui mukaan, myös lapsi, joka istui koko matkan kallein aarre sylissään: levysoitin. 

Noin viikko muutosta uusi koti alkoi näyttää ihmisasumukselle. Olin erittäin ylpeä työstämme, ja läheiset puhkuivat käsittämätöntä hämmästystä siitä, miten olemme kyenneet tekemään tämän. Tiesin koko ajan että ihan pian on maksun aika; lasku tulee aina perässä. Niinpä pahimman ollessa takana, ja suurimman osan tehtynä oli aika antaa periksi. Jos päivän jaksaminen oli pari koneellista pyykkiä ja verhot ikkunaan, olimme voiton puolella. 

Keksin oivallisen ilmaisun sille, mitä näin väsynyt nainen kotonaan tekee, kun on mahdollista, eikä mitään hengentärkeää ole listalla

KUSO- kuolema sohvalla. Kun ei enää kykene mihinkään. Kun aivojen prosessori käy niin hitaalla, ettei edes puhetta meinaa kyetä tuottamaan. Ainoa mahdollisuus silloin on antautua kuolemaan sohvalle siihen saakka kunnes elintoiminnot palaavat siihen pisteeseen, että ne ottavat vastaan edes yksinkertaisen käskyn: syö

Tässä kohtaa olemme edelleen virransäästötilassa molemmat, ja ylikuumentuneet akut eivät kykene antamaan täyttä kapasiteettia edes yöunien jälkeen. Mutta hyväksymme tämän juuri tämän hetkisenä realiteettina, mutta uskomme virkeämpään tulevaisuuteen. 

Samaan aikaan tämän kaiken keskellä olen ollut pihallamme kissojen kanssa joka päivä monesti. Olen suunnitellut pihaa ja alkanut toteuttaa sen laittamista näköisekseni. Tottakai minulla on visioni, ja jos ei vielä ole tullut selväksi niin: parasta mahdollista lopputulosta kohden, aina! 

Tällä hetkellä siis KUSOillaan, elvytetään akkuja ja suunnitellaan pihaa. Tästä tulee hyvä, mä hoidan!