Yksi tavallinen päivä?

Usein tuntuu ettei mun päiviin sisälly juuri mitään. Toisinaan se onkin melkein totta, silloin kun olen kotosalla yksin. Viihdykkeinä minulla on silloin sohva+ tv, tai sohva+ äänikirja tai sänky+ äänikirja (tästä yhdistelmästä tulee kyllä päiväunet) parveke+ äänikirja...välillä kotihommia, toisinaan saan kirjoitettua jotain ja yleensä joka tapauksessa ihan liikaa puhelimen katselua. 

Eräs päivä alkoi jälleen, tällä kertaa kylläkin erityisen aikaiseen, jo 5.50. En minä normaalisti siihen aikaan herää, tuossa ysin maissa, eläkeläisellä kun ei ole kiire juurikaan mihinkään. 

Heräämistä edelsi tunnin sängyssä kieriminen, jonka sitten päätin nousemalla ylös. Kissat oli ihmeissään että kuinkas se palvelusväki näin aikaisin, ja venytellen itseään jokainen hissun kissun, hiukan hämillisenä kylläkin, nousivat sijoiltaan. Kerroin heille että eipä hätää, tarjoilu on edelleen samaan aikaan kuin tavallisesti, joten herrasväki voi mennä takaisin maate. 

Minä otin kahvin ja avasin koneen. Nyt sen teen hitto vie. Sen uuden blogin. Ja kirjoitan. Ja niin tapahtui.

Aamupäivällä lähdin sovitusti ajelemaan ystävän luo tunnin matkan päähän. Sitäkin tapaamista oli jo venytetty hyvä tovi, joten tyytyväisenä lähdin ajelemaan. Ihme ja kumma, auton ilmastointi päätti toimia, vaikka tutut virhekoodit soittivatkin sinfoniaansa ohjauspaneelissa. 

Paluumatkalla sain videopuhelun pojaltani. Hän esitteli innoissaan mitä oli ostanut tyttikselle synttärilahjaksi, ja totesin että vaikuttais sille että pari poikalastani ovat kyllä osanneet panostaa tyttöystävien lahjoihin. Sikäli hauskaa, koska minähän en osaa lahjoa ketään. En vaan osaa. Tavallaan kadehdin heitä jotka sanovat :"Oi että, lahjojen antaminen on niin ihanaa" . Tähän kohtaan se tonnin seteli- ilme minulle. 

Kotona sitten toinen poikani lähestyy Mamman HelpDeskiä etänä, ja pyytää että katselisin heille autoa. Olimme jo yhtenä päivänä pitäneet pitkälliset neuvottelut yhdestä autosta, jolle en antanut kehuja, ja lopulta eivät tosiaan sitä ostaneetkaan. 

Lupasin tietenkin auttaa, ja aloin selaamaan nettiautoa. Ihan en tuntenut olevani kotonani siinä hommassa, onhan siitä jo 8 vuotta kun itse viimeksi tositarkoituksella selasin sivustoa etsiessä itselle uudempaa pirssiä. 

Nuorin lapseni oli tulossa meille, ja odottelin häntä tulevaksi ja sillä aikaa yritin lepuuttaa jo kokolailla ylikuumentunutta prosessoria päässäni etsimällä jotain katsottavaa. Löysin sitten perin viehättävän ohjelman tyyliin "lapseni on murhaaja". Olin niin väsynyt jo, että yritin hyväksyä sen katseltavaksi, onneksi sitten muistin että Ruudusta jäi Syke-sarja kesken. HUH, hiukan keveämpää katsottavaa. 

Jossain kohtaa tyttäreni vuorostaan, niin ikään etänä lähestyi Mamman HelpDeskiä, aiheena puhelimen vaihto. No tämä kysymys olikin ihan helppo, tietenkin suositellaan uusinta mallia vaikken millään operaattoreilla työskentelekään. 

On ihan hirmuisen ihanaa että mun lapset, vaikka osa jo aikuisiakin, luottavat siihen että mammalla on niin paljon tietoa, taitoa ja ymmärrystä, että he tuovat minulle näitä omia arjen pikku probleemia ja mietinnän aiheita. Usein tiedän ja osaan vastailla, jos en, niin ainakin tarjoilen heille prikallisen näkökulmia heitä mietityttävistä asioista. Toivon että tämä tilanne säilyy vielä pitkään.

Lopulta tämä minun nuorimmainenkin saapui oltuaan ensin muutaman tunnin isonsisaruksen kanssa hengailemassa. Ehdimme siinä jonkin aikaa jutella, tein hänelle pedin ja totesin että nyt on mamman päästävä nukkumaan. Luulen että tilanne oli kokolailla KOPS kun oon nukkumaan mennyt, ei ole tarvinnut tuon päivän perään enää unta kysellä :) 

- ja sitten minä vielä välillä ihmettelen, miksi olen iltaisin aivan poikki 👀