Ehkä minäkin kuitenkin ansaitsen elää

Ulkona sataa. Katselen sitä ikkunan läpi, pisarat valuu ikkunaa pitkin. Täältä sisältä katsottuna se näyttää niin kauniille. 

Meillä on parveke ja siinä lasit. Lasit ovat oikeastaan aina kiinni koska kissoja emme halua putoavan kolmannesta kerroksesta. Ne lasit suojelee myös parveketta ja mahdollisesti parvekkeella istuvaa minua kastumiselta, mutta ne jättää myös jotain kokematta. 

Olen viime aikoina haaveillut jälleen paikasta, jossa pääsisin ulos yhden oven avattuani. Jos aurinko paistaisi, voisin vain astua ulos ja levähtää aurinkopedillä tekemättä mitään sen ihmeellisempää. Voisin levätä ulkona samalla vaivalla kuin sisälläkin pötköttäisin sohvalla napit korvissa kuuntelemassa kirjaa, mutta olisinkin ulkona. Nauttimassa ulkoilmasta ja auringosta. En seinien vankina betonilaatikossa.  

Sateella voisin olla myös pihalla, koska tietenkin pihallani olisi katettu osa, jossa pysyisi kuivana. Voisin olla kietoutuneena vilttiin jos ilma olisi liian viileä. Voisin kuulla, haistaa, aistia sateen, olla lähellä maanpintaa jonne vesi osuu, nähdä miten vesi osuu lähellä oleviin kasveihin, pensaisiin, puihin. Miten luonto reagoi sateeseen. Olla enemmän vapaa minä, lähempänä muuta maailmaa. 

Erityisesti tämä: minulla olisi helppo vaihtoehto

En väitä että hyödyntäisin jokaista aurinkoa tai jokaista sadetta. Mutta mahdollisuus olisi siinä.  Käden ojennuksen päässä. Yhden oven takana. 

Kun valitsimme tämän kodin melkein kolme vuotta sitten, olin vielä pahasti keskellä omaa kivuliasta prosessia.  Olin joutunut luopumaan oikeastaan kaikesta mikä teki elämästäni elämän silloin; perheestä, lapsista. Yhtenä päivänä kaikki on tässä, sitten ei enää olekaan. 

En mä ymmärtänyt sitä silloin, mä yritin vaan säilyä hengissä päivästä toiseen. Mun ymmärrys käsitti vain sen; koeta pysyä hengissä. Jos pysyt vielä järjissäsikin, niin hienoa. Jälkimmäinen ei onnistunut joka päivä. 

Aikaa on mennyt pian neljä vuotta kun kaikki hajosi. Se Marika joka olin silloin, halusi pienentää itsensä näkymättömäksi, niin ettei kaikki syytökset löytäisi perille. Se Marika halusi haudata itsensä mahdollisimman pieneen koloon, koska ei tuntenut ansaitsevansa enempää. Se Marika valmistautui kuolemaan, ja kertoi ihmisille että hänen seuraavat etapit ovat kylmiö ja krematorio. 

Tämän päivän Marika alkoi kokea tarvetta tilalle hengittää, ilmaa ajatuksien mutta myös huonekalujen väliin.

Tämän päivän Marika ei koe enää tarvetta suojautua maailmalta. Hän haluaa elää. Ennen kaikkea hän on ymmärtänyt että 

Ehkä minäkin kumminkin ansaitsen elää. 

 

Ehkä minäkin ansaitsen kodin, joka ei ole pelkkä paikka selviytyä, vaan paikka elää. 

 

En ehkä enää etsi paikkaa, jossa odottaa loppua. Ehkä etsin paikkaa, jossa elämä tuntuu taas vähän enemmän elämältä.

 

 Haluan katsoa Buddha patsastani ja huokaista sille "ommmmm".Se muistuttaa minua siitä rauhasta, jota olen etsinyt niin kauan. 

 

Ja kaipaan enemmän taivasta. 

 

Sellaista paikkaa, jossa voisin maata hiljaa ja katsoa pilvien kulkua. Kuunnella sadetta läheltä. Antaa tuulen puhaltaa kasvoille. Muistaa, miltä tuntui lapsena maata papan kanssa parvekkeella, katsella pilviä ja syödä mansikkakarkkeja. 

 

Ehkä en enää kaipaa elämään enemmän suojaa. 

 

Ehkä kaipaan vähän enemmän taivasta