Alku

Tänään minun piti kirjoittaa blogia, mutta päädyin sen sijaan tutkimaan eri blogialustoja, lukemaan vanhoja tekstejäni ja lopulta tutkimaan myös itseäni nykyisessä kirjoittaja- roolissa.

Kuulostaa yksinkertaiselta. Avaa kone, kirjoita teksti, julkaise.

Sen sijaan päädyin taistelemaan WordPressin kanssa, jonka editori päätti jumiutua. Kun en saanut kursoria liikkumaan minnekään, siirryin Wixin pariin. Sinne kirjautuminen taas vaati salapoliisityötä sähköpostien uumenissa, koska jossain oli varmistuskoodi, jonka olemassaolon olin ehtinyt jo unohtaa.

Kun lopulta pääsin sisään, vastassa olivat vanhat tekstini.

Virhe.

Tai ehkä ei virhe, mutta vaarallinen käänne.

Luin tekstejä, jotka olin kirjoittanut vuosia sitten ja ajattelin: miten olen voinut kirjoittaa noin? Noin voimakkaasti, vakuuttavasti, tuskan kirkastamana...

Sitten tajusin jotain. Silloin kirjoitin tuskasta, koska tuska oli kaikkialla. Se oli niin äänekäs, näkyvä ja tuntuva, ettei sitä voinut piilottaa, ei painaa alas, eikä siitä voinut olla kirjoittamatta. Minä olin tuskani. Tuska oli polttoaineeni. 

Tuntui samaan aikaan upealle lukea tekstejä, ja toisella puolen tunne oli: en osaa enää. Olin ylpeä vuosien takaisesta kirjoittaja-minästä, ja pettynyt nykyiseen rooliini. Ajattelin että okei, tämäkin taito on nyt viety minulta pois. Surua. Miten nyt puran päätäni?

Ongelma on kuitenkin pohjimmiltaan paljon hankalampi kysymys: kuka minä olen kirjoittajana nyt?

Ei elämä ei ole nytkään hiljaista, ei täysin tuskatonta ja vallankaan ei ongelmatonta. Ajatuksia on edelleen liikaa pääni kokoon nähden, mutta ne ovat erilaisia. Vähemmän pelkkää tuskaa, enemmän kaikkea yhtä aikaa: suolistodraamaa, parisuhdepohdintaa, lapsia, kissoja, asumishaaveita, neurokirjoa, huumoria, eksistentiaalista analyysiä ja satunnaista alastomana kotona pyörimistä. Nyt olisi nähtävä mistä rakennusaineista uusi, nykyinen kirjoittaja- minäni koostuu. 

Ehkä se ei elä enää suurista kärsimyksistä. Se yrittää suunnistaa kaikessa tässä sekasotkussa, nähdä aavaa ulappaa, nähdä horisonttia, rantaa. Nähdä jotain jonka se tunnistaa itsekseen, edes hetkeksi. 

Ehkä tämän blogin tarkoitus ei ole näyttää siltä, että minä tiedän kuka olen.

Kai sen tarkoitus on olla enemmänkin paikka, jossa otan siitä selvää?